Hänen musiikinkuuntelunsa painottuu
vahvasti ns. klassisen musiikin puolelle. Valmistajan neuvo asettaa bassoelementit sisäänpäin ja
suuntaus harteiden tienoille tai niistä ohi osoittautui
toimivaksi.. Lähes kaksimetrinen komeus piti
saada kokeiluun, mutta yhteensattumien vuoksi se ei
onnistunut.
Sinfonian koko ja lähes 20 000 . Oikean kaiuttimen paikka oli noin metrin päässä sivuseinästä, ja vasen oli lähes vapaassa tilassa. Sivustapäin näkymä on massiivisempi ja kömpelömpi. Yli puolen metrin syvyys ja
113 sentin korkeus tekevät profiilista laatikkomaisen. Sen ohella että
huoneen bassopiikki vaimeni sopivasti, Sinfonietta
soi kaukaa kuunneltuna astetta kirkkaammin. hermuset
Penaudio Sinfonietta -kaiutin
Teksti: Matti Hermunen Kuvat: Mauri Eronen
Samettinen
tulkitsija
Kuuntelin levyn, kuuntelin kaks,
vereni tunsin kuumemmaks.
kuka
Matti
Hermunen on
helsinkiläinen pitkän linjan
hifiharrastaja. Myös elokuvat ja
niiden monikanavaäänentoisto ovat
kiinnostuksen kohteita.
Nimikkopalstallaan hän testaa intohimonsa kohteena olevia, usein sangen hinnakkaita hifituotteita. Kaiuttimien väli oli 2,2 m, ja paras tasapaino syntyi normaalia pitemmältä kuunteluetäisyydeltä, noin 3,5 metristä. Valittavana on viisi muuta viimeistelyvaihtoehtoa.
Pohjassa on mustaksi maalattu levennys ja karskit,
todella terävät piikit. Ehkä siksi Penaudio teki Sinfoniasta saatujen kokemusten pohjalta siitä selvästi maltillisemman kokoisen mutta kuitenkin tinkimättömän ja samoja elementtejä käyttävän sisaren, Sinfoniettan.
Edestäpäin Sinfonietta näyttää suorastaan sirolta.
Vain 18 cm leveää etupaneelia hoikistavat edelleen
vanerin pystysaumat. hinta ovat monelle liikaa. Parketin varjelemiseksi tuuppasin niiden alle ihmenapit.
Seinät ovat 19- ja 22-millistä mdf-levyä ja päällystetty suomalaisella koivuvanerilla. Yksi kuuntelijoista pohti ääneen, miltä näyttäisi
jos kaiuttimen ylemmän takaosan pintakäsittely olisi
erilainen kuin kokeilussa ollut, sinänsä hyvin siisti
koivusävy. Laitearviot perustuvat
vankkaan kokemukseen useiden vuosikymmenien ajalta.
52
Noin kaksi vuotta sitten Penaudio esitteli referenssimallinsa Sinfonian. Vaikka kotelo on
tuettu sisältä hyvin, koputtelutesti kertoi, ettei se kokonaan eloton ole.
Diskantti on Seasin 29-millinen tekstiilikalottinen,
pienellä ohjaimella varustettu Crescendo ja 160 millimetrin keskiääni/bassoelementit Seasin Excel-sarjaa,
samoin kuin 260-millinen kotelon sivuun asennettu
bassoelementti.
Sisäinen johdotus on ruotsalaista Jorma Designiä,
jakosuotimessa käytetään polypropyleenikondensaattoreita ja Graditechin tuottamia ilmasydämisiä keloja.
Yhdelle johtoparille tarkoitetut liittimet ovat WBT:n
uutta hopeoitua Next Generation -sarjaa.
Kaiuttimien etäisyys isoa ikkunapintaa olevasta
takaseinästä oli 1,5 metriä
kuin kuiva, joten kovin pieneen huoneeseen kaiutinta ei kannata viedä. Varsinainen bassohirmu
se ei ole.
Voisi kuvitella, että ryminäelokuvafanit hankkivat
Sinfoniettan seuraksi subbarin; järeän sellaisen, jotta
siitä olisi todellista hyötyä. Yhdet johdot
riittävät. Sinfonietta yltää
käytännössä riittävän alas, jotta urkujen jalkio tai
kontrabasso toistuvat hyvin. Sormien liikkuminen kielillä, kopan kaiut ja
tila kitaran ympärillä välittyivät luontevan tarkasti.
Vaikka mikään ei tuntunut liioittelulta tai muuten korostuneelta, kokemuksen synkkä ääni varoitteli, että
tämä saattaisi myös viestiä Sinfoniettan ehkä liioittelevan tai värittävän kitaran äänialuetta.
Hifimessuilta FG-Naxoksen osastolta tarttui mukaan muhkea Shostakovits Edition, 51 cd:n paketti
jossa on säveltäjän keskeisin tuotanto. Niin paljon levyjä, niin vähän aikaa. MCA Classics) ehkei nykypäivän mittapuulla ole kaksinen, mutta
se välittää hyvin jopa saman sävellyksen eri osien erilaiset äänitysympäristöt ja ilmeisesti useamman tuottajan
näkemykset siitä, kuinka kitara pitää äänittää. Sinfonietta söi sen alkupaloiksi, ilman vatsanpuruja tai
hammasvaurioita. Kokonaisuus on tässä tapauksessa selvästikin enemmän kuin osiensa summa.
53. Oistrahin soitto oli häikäisevää. Ääni on mono, mutta
silti elävä ja ihmeen vahvan syvyysvaikutelman omaava. Sinfonia soi tumman täyteläisesti kuten sen pitääkin. Näinkin
vanha ja heikkotasoinen äänite hoitui Sinfoniettoilta
moitteettomasti.
Uudemmatkin orkesterimusiikkiäänitteet toimivat.
Georg Soltin chicagolaisten kanssa tekemä Brahmsin
2. varsinkin yläbassoiltaan . Toisen konserton loppuosassa yllättävän voimalliset ja puhtaasti toistuvat patarummut hätkäyttivät
toistuvasti. Alemmalla keskialueella on
lievää ylimääräistä lämpöä ja mattamaisuutta, joka saa särmikkäätkin äänitteet soimaan uneliaan sivistyneesti. Esimerkiksi sitä kun tuottaja oli päättänyt leväyttää Sevillanasilla akustisen kitaran koko kaiutinvälille!
Hyvin tallennetuilla kappaleilla kitaran ääni oli
poikkeuksellisen sävykäs ja moni-ilmeinen, suorastaan
mehevä. Sinfonietalla ei ollut vaikeuksia tuoda nämä erot esiin. Penaudio
Sinfonietta ei tuottanut pettymystä, vaikka on silläkin
oma luonteensa.
Kun Sinfonietta saapui, pystytin sen ensi alkuun samoille tienoille kuin muutkin kokeillut kaiuttimet ja
panin levyt soimaan, mutta paras sijoitus löytyi vasta
yli viikon kuuntelun jälkeen.
Mielijohteesta valitsin alkuun hankalaa ja vaativaa
materiaalia, John Abercrombien trion Gatewayn. Tämä tarkoitti äänen aukinaisuutta,
selkeyttä ja avaruutta. Toiston läpi oli helppo nähdä
musiikin sisään, mitä kukakin siellä teki ja miten se
Toisella korvalla:
Mikael Nederströmin kommentit
Miellyttävä, hyvin siisti ja kontrolloitu yleisvaikutelma. Kapea etuseinä
tekee kaiuttimesta
yllättävän siron
edestäpäin. Toimivat
kaikki. Potkua alimmilla riittää,
joskin kovimmat iskut hyvin matalilla syntikkasoundeilla saavat kaiuttimen bassoelementin resonoimaan. hermuset
Siirrellen sävykkääksi
Kun kokeiltavaksi tulee uusi kaiutin, vilpitön toive on
että se soisi hienosti. Sointivel-
1
2
1. Kääntöpuolena miellyttävässä esityksessä on rupisimpien rallien ja roisimpien särökitaroiden
silottuminen. Seuraavaksi 22 Pistepirkkoa (Eleven), varhaista Allman Brothersia (Brothers and Sisters), Hugo Alfvenia (Midsommarvaka). 22 Pistepirkon studioruuvailut tulivat selväksi,
Midsommarvakanin jousisointi ja dynamiikka olivat
kohdallaan, ja Jessica rullasi kuin nuorina päivinään.
Sitten Andres Segoviaan. Liittimet
ovat WBT:n uusinta
sukupolvea.
2. Lauluäänet soivat täyteläisesti ja kehollisin painoin. Elementit ovat Seasin kovalaatuista Excel ja
Crescendo-sarjaa.
ho Daniel Lanoisin tavaramerkki, avaran kaikuva ja tehosteinen äänimaailma lumosi varsinkin Fearlessillä.
Sillä ja Songs and Daugtersilla tuli selväksi, että Sinfonietta pystyy napakkaan, riittävän voimalliseen sähköbasson ja bassorummun toistoon. Pienistä hifin saralla olevista puutteistaan huolimatta kaiuttimella
on erinomaisen hauska kuunnella musiikkia laidasta laitaan. Miksi tuhlata elämänsä huonoon
äänen. Manan majoille menneen
taiturin suosikkeja sisältävä varttunut äänitys (The Legendary Andrés Segovia: My Favorite Works. Koska Sinfonietta toistaa
varsin alas, niin en näe musiikkikäytössä tarvetta lisäbassolle.
Helppo ja avoin
Useat kuuntelijat musiikkimausta, iästä ja sukupuolesta riippumatta kommentoivat Sinfoniettan toiston
vaivattomuutta. Ei tasonsäätöjä eikä muuta
mystiikkaa. Vaikka suurin
osa äänityksistä on suhteellisen uusia, ensi vaiheessa
kuunteluun osui David Oistrahin varhainen tulkinta
Shostakovitsin viulukonsertoista.
Iästään huolimatta monoäänitys on kumman kuunneltava. Tummasävyiseksi jäänyt mestarillisen solistin
viulu etualalla ja sen takana kahta vertaa tummempi
orkesteri kauniisti kerroksittain. Samalla irtonaisin läpinäkyvyyden tunne korvautuu samettisella otteella.
Toisaalta jokainen levy kuulostaa riipimättömältä, ja varsinkin vanhempi jazz soi erinomaisella svengillä ja sielulla.
Äänikuva on samaa sarjaa balanssin kanssa: äärielämyksiä ja -analyyttisyyttä ei kannata odottaa, mutta muuten iso stereokanta piirtyy ilmavasti ja epäkaiutinmaisesti.
Bassotoisto on luonteeltaan enemmänkin runsas . Kokonaan toisenlaista äänimaailmaa edustava
John Williamsin soittama Aranjuez-konsertto toistui
kepeästi, vaikka varsinkin kolmannen osan dynamiikka oli yllättävän reipas.
Orkesterimusiikin jälkeen eksyin Neville Brothersien (Brother?s Keepers, Yellow Moon) pariin
Sama pianolla Keith Jarretin soololevytyksissä tai Werner Bärtschin resitaalissa.
Maltillisemmasta äänityksestä esimerkiksi käy
Shostakovits-paketista löytynyt Theodore Kucharin
johtama versio Jazz-sarjoista. Onko
tuo rajoite, selviää koekuuntelulla.
Omalla kohdallani ei olisi.
Kylkibasso mahdollistaa kapean kotelon. Sinfonietta ei käy
päälle eikä ole rasittava. Äänityksestä
kuuli kaiken tarpeellisen, myös orkesterin seassa tai
taaempana sijaitsevien muusikkojen osuudet. Vaivattomuus merkitsi myös kuuntelijaystävällisyyttä. Marc Ribotin The Prosthetic Cubansin ensimmäisessä kappaleessa on
noin minuutin kohdalla selvästi tahallaan
tehty vaihevirhe, joka aiheuttaa äänen
muljahtamisen toista metriä etukaiuttimesta oikealle. Kaikki kuu54
luu, usein enemmän kuin normikaiuttimella. Toisaalta vaikkapa Kingston Wallin kitararevityksissä oli aivan riittävästi purevuutta ja kirkkautta, samoin Neil Youngin väännöissä. Toisaalta molemmissa on samaa
miellyttävää, pientä ääniteystävällisyyttä. 050 525 4807
Sound Factor, High End Studio, JJHifi
540x180x1130 mm
50 kg
3,5 tie, bassorefleksi
260 mm, paperikartio
2x160 mm magnesiumkartio
29 mm, tekstiilikartio
85 Hz, 200 Hz, 4 500 Hz
30?30 000 Hz +/- 3 dB
20?25 000 Hz
86 dB/1 m /2,83 V
8 ohm. Ei se minua varsinaisesti haitannut, mutta kyllä
sen joka kerta noteerasi. Kovin monella rytmimusiikkiäänitteellä solistin äänessä oli ylimääräistä sihahtelua tai kihinää. Sen
määrä oli häiritsevän rajoilla. Pitkänkään kuuntelusession jälkeen pää ja korvat eivät ole
täynnä, vaan mielivät lisää musiikkia.
Yksi Sinfoniettan fantastinen ominaisuus on sen kyky avata riehakas äänitys
äärimmilleen. Musta pohjalaatta parantaa
vakautta ja ulkonäköä. Mutta ei
yhtään huonompi
Sinfoniettan erottelukyky ja kyky piirtää äänikuvaa
ovat erinomaiset. Sinfoniettat paikansivat
sen harvinaisen tarkasti.
Kari Bremnesin live-levyllä taustalla
hoilaavien muusikoiden suhde Bremnesiin ja toisiinsa kuului varman rauhallisesti. Puhumattakaan siitä, että solistin
äänenkäytön nyanssit ja eri konserttien
mikityksen vaihtelu välittyivät korostumattoman tarkasti. Alussa jo kerran mainitun
22 Pistepirkon Onion Soupin kertosäe repesi hillittömään kaikuiseen ja remuiseen
tilaan. Piikit ovat järeämmästä päästä.
info
Hinta:
Lisätietoja:
Jälleenmyynti:
Tekniset tiedot
Mitat (sxlxk):
Paino:
Rakenne:
Elementit
-Basso:
-Keskiääni:
-Diskantti:
Jakotaajuudet:
Toistoalue
-vapaakenttä:
-huoneessa:
Herkkyys:
Impedanssi:
Kestävään suhteeseen
Sinfoniettan selvä vahvuus on sen kyky välittää esityksen henki ja kokonaisuus. Korostumisen kuuluminen riippuu siitä, kuinka paljon kaiuttimet on käännetty kuuntelijaan päin. Ylemmän alueen tason
osalta valinta on luultavasti tehty suunnitteluvaiheessa tietoisesti. hermuset
Penaudio Sinfonietta
suhtautui muiden muusikoiden tekemiseen. Sarjan 1 valssien toteutus on suorastaan hissutteleva verrattuna Naxoksen
vastaavaan monikanavaversioon (dvd-audio). Jan Garbarekin saksofonista uupui viimeistä terää tai tarpeellista purevuutta, useilla levyillä kitaroista särmää, pintaan äänitetyistä lauluäänistä purevuutta ja joissain tapauksessa pianosta terää.
Kyse ei kuitenkaan ole varsinaisesta ongelmasta,
vaan kaiuttimen luonteesta. Piirto ei kuitenkaan ole veitsenterävää analyyttisyyttä, vaan kokonaisuuden ja suhteiden helppoa toistumista.
Keskialueella, laulajan äänen yläosan
tienoilla saattaa olla korostusta tai muuta värittymää. Sen ohella että äänimaailma
on esimerkillisen moninainen ja taajuustasapaino suhteellisen hyvin kohdallaan.
Kuten sanottu, viimeisen päälle kontrollia ja armotonta analyyttisyyttä arvostava saattaa valita kilpailijan.
Musiikista ja hedelmäisistä äänimaailmoista, mutta
silti riittävän tarkasta toistosta nauttiva saa Sinfoniettasta pitkäaikaisen kaverin.
Penaudio Sinfonietta
13 995 ?/pari
www.penaudio.fi, puh. Saattaa olla
kuuntelijakohtaisesti makuasia. Väli- ja kaiutinjohdoilla kokeileva saattaa pystyä tekemään korostukselle jotain.
Sinfonia ei ole äänenpainehirmu.
Vaikka toistoon ei orkesteri- tai rytmimusiikilla ilmesty rajojen lähestymisestä kertovaa kireyttä suurillakaan voimakkuuksilla, on sillä selvät rajansa.
Ne löytyivät nopeasti. Äänenpainetta oli
enemmän kuin hyvät tavat sallivat, mutta merkittävästi vähemmän kuin useilla muilla kokeilussa
olleilla isoilla kaiuttimilla. Kaveri tuli kylään, pani Kodo-rumpalit asialle, ja eikös mitä, keskiääni-/bassoelementit pohjasivat. Sinfonietta on riittävän tarkka, mutta eleettömän ja tiukan
analyyttisen äänen ystävä saattaa valita jonkun kilpailijan. Samalla kokonaisuus säilyi eikä esitys tai äänikuva
pilkkoutunut erillisiin osiin.
Sinfonietta avasi elävän monipuolisesti varsinkin laulusolistien tavan
käyttää ääntään ja sen, kuinka taitavasti tuottaja oli osannut valita juuri
solistille ja tietylle kappaleelle sopivan äänitystavan.
Vaikka useimmiten kyse oli pienen pienistä solistin
muunteluista suhteessa muuhun esitykseen, Sinfonietta toi tämän fantastisen hienosti esille.
Sinfoniettan yleissävy on mehevän rehevä, kuitenkin isosti tarkkuutta menettämättä